Perho Koskinen

Koskisen tarina alkaa 1993. Olimme Isä Nilssin kanssa soutamassa Lohisuvannossa. Oli heinäkuun alku ja keli oli nollassa, tuli vettä ja räntää. Oli niin sanottu lupsakka lohikeli. Samassa veneessä kun äijän kanssa oltiin, niin pieni kisailu oli aina paikallaan. Yleensä se kisailu meni näin, kumman perhoihin ottaa paremmin?

Silloin oli varmaankin se lohien valtanousu ajoittunut heinäkuulle, sillä niin paljon näytti olevan tavaraa siinä Lohikosken alla. Ensimmäinen kala oli tosin kiinni vaapussa joka otti jo laskuvaiheessa. No se pääsi tietysti irti, painoa olisi ollut 10-11 kg. Seuraavana taipui minun vapa haaroissa kun soudin. Lohi hyppäsi noin kolmen metrin päässä veneestä. Isä oli laskenut sen pyyntiin ja jollain tavalla se oli saanut sen laskettua siihen ihan moottorin taakse vaikka äijä näytti vetelevän siitä siimasta niinkuin aina ennenkin. Tein välittömästi reklamaation siitä suorituksesta, johon äijä hyvin tyynesti totesi, että ”näkkyypi tuo ottavan lähempääkin”.

Kala saatiin ylös ja painoa oli 11 kg. Perhona oli Red and Green marabou siipisenä, minun sidos.

Ajettiin taas kosken alle. Isä katseli hieman ihmeissään kun otin perhon pois vavasta, sanoin äijälle, että tämä perho kyllä pelaa niin joutaa antaa tilaa muille. Pistin tilalle musta oranssin perhon jolla en ollut saanut ikinä mitään. Kävi sitäkin nykäsemässä, mutta ei muuta. Isällä oli nyt omissa vavoissa ,kas ihme ja kumma, Red and Green orginal. Sitäkin taivutti ja kovasti, olisi varmasti ollut kojamo ja iso, mutta ei pysynyt. Sitten taivutti kummeliakin, mutta ei pysynyt sekään. Ajettiin uudestaan lohikosken alle. Isäukko katseli perhorasioitaan, ja sitten, ihan niin kuin olisi välähtänyt. Ukolla naama vetäytyi armottomaan hymyyn kun se otti perhon rasiasta. Tuumasi että nyt laitetaan semmoinen peli johon ottaa tintit ja lohet, kaikenkokoiset kalat. Perhon nimi on muuten Koskinen.

Isä kertoili miten kierre oli laitettu ristiin, osin tukemaan herli runkoa ja varmaanki myös antamaan se kunnon äjäys lohen isku halukkuuteen. Usko oli kyllä asiaan kiveä kovempi sillä hetkellä, vaistosin.

Niin, totta se oli, sillä eihän sitä vapaa keretty kuin laskea niin se taipui. Vedettiin parin kilon tintti lennossa kyytiin ottamatta muita vapoja pois. Ja uudestaan kun isä laski perhon pyyntiin, ja asetti sen pitkän 14 jalkaisen vavan siihen telineeseen, se taipui taas. Nyt oli oikea lohi kiinni, ja sen lohen kanssa jouduttiin tekemään hommia tosissaan. Isä väsytteli alun viisitoista minuuttia, sanoi kalan olevan valmis ja kehoitti minun soutamaan siihen lohisaaren rantaan. Koukataan rannalta kun on tuo pitkä vapa, sanoi isäni. Soudin rantaan ja isä antoi vavan mulle, sanoi itse haluvan koukata sen lohen. Mietin kyllä mielessäni että niinköhän kala olisi jo valmis, sillä niin hellävaraiselta näytti se väsyttely touhu, minun mielestä.

Oikeassa olin, jouduin käskemään kalaa tosi tolkusti, tuntui ihan hauis lihaksessa, se meinasi krampata.

Siihen kerkesi tulla paikalle Nuorgamin Annekin erään lohituristin kanssa katselemaan väsytystä. Kaveri ilmeisesti oli rahamiehiä kun rupesi hienovaraisesti kyselemään, että paljonkohan tuo vapa maksaisi? Tiedän kyllä, että silloin silläkin vavalla olisi saanut omansa pois. Aihe sivuutettiin viimeistään silloin kun sanoin isälle että kohta rupee siima loppumaan, veneellä se on vielä lähdettävä perään. Oltiin oltu jo vartin rannallakin väsyttelemässä. Nyt sitten vielä veneellä perään.

Ja vielä siinä taisi mennä vartti veneelläkin ennen kuin sain koukattua kalan. Tuuli vaikeutti suoritusta oleellisesti, ja kun itse väsyttelin kalaakin eikä meinannut nähdä pinnan alle ollenkaan, vaikeuskerrointa oli suorituksessa jo ihan tarpeeksi. Isä keskittyi soutuhommaan kovan tuulen takia. Airoista ei paljon pystynyt otetta löysäämään. Lohi oli kuitenkin nyt onnellisesti veneessä. Ai niin, se paino, samaiset 11 kg, kuin ensimmäiselläkin lohella.

Huomautin äijälle siitä vavasta, että mikähän se täälläpäin on tapana, kun mitä pienempi äijä niin sen pitemmät vavat pitää olla. Ukko totesi hyvin tyynesti että eikö ole hienoa kun on tuommoisia urheilukalastusvapojakin olemassa, tuommoisia vapoja jotka väsyttää ennen kalamiehen kuin kalan. Naurettiin makeasti letkautukselle.

Seuraavana päivänä saatiin muuten samalla vavalla 12,7 kg kala, perho oli tosin eri silloin. Siinäkin sai tehdä hiki hatussa hommia, ja sama kuvio toistui. Mentiin siihen ylempään lohiniemeen väsyttelemään kalaa taas rannalta. Yli puolituntia meni siinäkin ennen kuin isä koukkasi kalan. Huomautin silloinkin asiasta että rupeen pian kutsumaan sinua Vetsikon sadistiksi kun laitat aina ne parhaat perhot huonoimpaan vapaan. Hauis lihas oli silloinkin tosi kipeänä ja rampissa.

No se oli viimeinen kala sillä vavalla, vapa hävisi jonnekkin hiukan myöhemmin…

Niin, tähän pitää vielä mainita että tätä väsyttelyähän saapui seuraamaan siihen lohiniemeen myös lohenpyynnissä ollut kylän nimismies. Kaveri seuraili jännittyneenä väsyttelyä ja kun kala saatiin ylös, tarjoilipa vielä meille kaatoryypyt molemmille. Isä tiesi tilanteen, mutta minä en, 80% Strohia kun vetäsee suun täydeltä ja vähän ylikin niin tietää ottaneensa. Tätäkin on joskus muisteltu nuotioilla myöhemmin. Ukko tuumasi että tais jonella tuntua kurkunpäässä ja rintakehällä ;). Niin, ja kaveri vielä tuumasi isälle sen jälkeen että, oliko sillä perholla, minkä oli ostanut isältä, mitään takuuta, kun näyttää ettei siihen ota lohi. Isä tuumasi, että just siinä mallissa sitä ei ollut, mutta jone voi kaivaa semmoisen perhon missä sitä takuuta on, jäljelläkin, ja niin äijä sai puhuttua omat perhotakuut minulle. Annoin Perusmustan nimismiehelle ja Utsjoen kosken alta hän sai sitten lohiluokan kalan sillä perholla. Niin oli taas kaikki tyytyväisiä lohenpyyntiin...

Niin, pitää mainita vielä lohen pyynnistä tässä vaiheessa yksi oleellinen asia, se vie mennessään täysin.

Rupesin nimittäin miettimään seuraavanlaista asiaa; Miten saisin vietettyä vielä viikon tämän jalon lajin parissa.

Kajaaniin piti palata seuraavalla viikolla. Olin kyllä jo ollut kolmisen viikkoa pyynnissä ja tarkoitus oli käydä kuulemassa papin aamen heinäkuun 17.päivä Kajaanissa. Yritin vähän niinkuin hienovaraisesti vihjata tulevalle rouvalle, että jos siirrettäisi niitä häitä viikolla, syy: lohi ottaa hyvin!!

Ei muuten mennyt läpi, kumma juttu.

Sitten Koskinen ylsi mainetekoihin seuraavan kerran vuonna 1998. Miksi vasta silloin.? Siihen varmaankin isäukko osaisi antaa paremman vastauksen.

Veikkanpa että kyseessä on ollut jonkin sortin vaihtokauppaa jossa alkkomaholillakin on ollut osansa asiassa.

Näin nimittäin sen ”saama” Koskisen ihan eri miesten perhorasiassa kerran lohisaaren rannassa.

No sitten taas muutaman vuoden poissaolon jälkeen ukon rasiassa kun katseltiin ottipelejä vapoihin lohikosken alla. Huomasin kyseisen perhon ja kysäisin että mistä helvatusta se sinne oli taas ilmaantunut. Ukko sanoi tehneensä vaihtokauppaa, ja veikkaanpa että alkkomaholillakin oli ilmeisesti ollut taas osuutta asiassa.

Pistettiin muuten perho pyyntiin ja lohisaaren nokassa vapa taipui, taas 11 kiloinen.

Seuraavana lupavuorokautena elettiin lohenpyytäjän joulua, sillä sain isän kanssa kahdeksan kalaa, yhteispainoltaan 47 kg. Viisi niistä tuli Koskisella 12,5kg, 11kg(taas), 9,5kg ja kaksi tinttiä oli Koskisen osuus, sen samaisen perhon pyytävyys oli kyllä ihan huippuluokkaa. Ja se samainen perho oli ollut jo teillä tietämättömilläkin muutaman kesän, oisivatpa arvanneet minkälaista ”konetta” oli päässeet pitelemään perhorasiassa.

Veljeni Veikko sai sillä samaisella Koskisella vielä 12 kg Vetsikosta.

Sinä kesänä Koskisella tuli 7 lohta ja muut kalat päälle. Sillä samalla perholla tuli 13 kalaa. Sitten isä Nilssi ilmoitti, että Koskinen vetäytyy pyynnistä hyvin palvelleena.

Se oli hieno perho, Perho Koskinen.

Koskinen pelaa heinäkuussa!